Tärkeää luettavaa: Suomalaiset fasistit

 

Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teos Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016) on erittäin tärkeä ja painava puheenvuoro. Sanoisin sen – viimeinkin! – legitimoivan fasismi ja fasisti-sanojen käytön suomenkielisessä keskustelussa, kun fasismi määrittyy nyt tässä teoksessa selkeästi väkivallan hyväksyväksi kansallismielisyydeksi. Teos tekee lopun kainostelulle sanojen käytössä ja osoittaa myös hyvin, miksi tämä kainostelu on vaarallista: sehän antaa fasistiselle toiminnalle ja ajattelulle hyväksynnän. Aivan samoin kuin IKL:n, Lapuan liikkeen ja Vapaussodan Rintamamiesten Liiton, Lotta Svärdin jne. jne. fasismia vähäteltiin (ja tarkoitushakuisesti ne vähättelivät sitä itse) niiden aktiiviaikana ja sotien jälkeen, myös tämän hetken fasististen liikehdinnän vaaroja vähätellään, jos ei sitä sellaiseksi kutsuta. Fasistisia elementtejä lymyää tänä päivänä myös aivan lähellä vallan ydintä; tämä pitää tunnustaa ja lakata kainostelemasta. Nimeämisen politiikka on äärimmäisen tärkeää.

Teos muistuttaa, että vaikenemalla hyväksymme:

”Kun Gabriele D’Annunzio 1900-luvun alussa saarnasi vihaa ja väkivaltaa, se oli mahdollista, koska riittävän laaja joukko hänen aikalaisiaan ei huutanut häntä hiljaiseksi. Kun Kyösti Wilkuna kannusti vuodattamaan verta ja osallistui sisällissodassa puhdistuksiin milloin ampujana, milloin katsojana, se oli mahdollista vain koska riittävän suuri osa ympäröivästä yhteiskunnasta hyväksyi hänen toimintansa. D’Annunzion ja Wilkunan osana olisi muussa tapauksessa ollut paheksunta ja marginalisoituminen; nyt molemmista tuli valtavirtaa.” (s. 465)

Tämä on elämääkin tärkeämpi huomio.

Suomalaiset fasistit osoittaa ihailtavan selvin sanoin, millaisilla logiikoilla ja jopa mekanismeilla fasismi toimii ja mikä tärkeintä, saa toimia. Historiantutkijana minulle tärkein on teoksen ansiokkaassa loppuluvussa tämä kohta:

“…suomalaisen kansallismielisen radikalismin historia on kerrottava; se olisi pitänyt kertoa jo aikaa siten. Kertomatta jäämiseen ei ole muita syitä kuin johtavien historiantutkijoiden ohjailema historiapolitiikka, jossa fasismi kuvattiin pelkäksi historian oikuksi, ja harvat vastavirtaan kulkeneet tutkimukset mitätöitiin tapahtumien ylitulkintana. Kun suomalainen kansallismielinen radikalismi tutkimuksessa asetetaan vasten omaa aikaansa, ja kun se suhteutetaan eurooppalaisen fasismin historiaan, puheet ‘radikalismista vain ääri-isänmaallisuutena’ osoittautuvat ontoiksi, fasismin suomalaista historiaa tuntemattomien ja ymmärtämättömien puheeksi.” (s. 459)

On tosiasia, että historiantutkimuksella on valtava merkitys. Se muokkaa käsityksiämme menneestä ja sitä kautta väistämättä itsestämme. Tämän vuoksi fasismin vähättely tutkimuksessa on vaarallista. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen ”paljastusteko” on siksi erityisen tärkeä, eikä tätä tekoa kannata vähätellä meidän historian ammattilaistenkaan vain siksi, että ”kyllä me nämä kosolat tiedämme”. Samasta syystä, historian tuntemuksen merkityksestä, kumpuaa kauhuni kaavailtujen opetussuunnitelmauudistusten ja koulutusleikkausten edessä. Mitä ihmettä yhteiskunnallemme tapahtuu seuraavina kymmeninä vuosina, jos nuoriso ei enää opi historiasta juuri mitään? Tai jos historian kirjoittaminen vähenee?

Suomalaiset fasistit on kauttaaltaan hyvällä tavalla erityisen vetävää luettavaa. Useasta tekijästä huolimatta tyyli on täysin yhtenäinen ja jouheva – oletan Silvennoisen toimitustyön jäljen näkyvän tässä voimakkaasti. Teosta lukee kuin parastakin romaania, niin vauhdikas se on, ja sitä voin suositella aivan kaikille. Niin kutkuttava teos oli, että minua jaksoi jäädä monikin pikkuasia uteluttamaan: Miten hienot tapahtumakuvaukset, tupakansavuiset huoneet, täydet tuhkakupit ja ravintola-illat, ovat rakentuneet? Ovatko ne mielikuvitusta vai perustuvatko alkuperäislähteisiin? Huomio kiinnittyy myös monien tutkimuksen kohteena olevien sukunimiin: Onkohan kukaan tutkinut suomalaisten fasistien sukunimipolitiikkaa? Ällistyttävän sotaisia ja heimoaatteellisia nimiä heistä monella oli; niistä lukisin mieluusti lisää.

Teos on jo nyt hyvin mittava, joten lisää asiaa siltä olisi kohtuutonta vaatia. Suoraan on sanottava, että tätä teosta olisin oitis valmis lukemaan lisää toisen mokoman, niin hyvä, pysäyttävä ja karmiva lukukokemus oli. Ja tämä siitä huolimatta, että teema on jonkin verran tullut tutuksi jo ennen. Ehkä joskus saammekin lisää samanlaista luettavaa, vaikkapa sellaisen kokonaisuuden, jossa fokus olisi fasistinaisissa. Nimeltä mainittuja naisia on tässä valtavan määrän nimiä kainostelematta esiin nostavassa teoksessa vain parisenkymmentä. Heistä oikeastaan vain Hilja Riipinen, kokoomuksesta IKL:oon loikannut kansanedustaja, lapuanliikeläinen ja mm. Lotta Svärdin johtorenkaaseen kuulunut aktivisti, saa vähän laajempaa tarkastelua osakseen. Vaikka naiset merkittävien fasististen liikkeiden johtoasemissa eivät olleetkaan, heidän toiminnastaan olisi vielä paljon kirjoitettavaa. Ehkä joku tarttuu tai on jo tarttunut haasteeseen?

 

 

 

Mainokset

Kommentoi – Leave a Comment

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s