Etsijä: Minna Canth

Minna Canth tarjoaa jokaiselle päivälle jotakin. Luen häntä kaunokirjailijana säännöllisesti, mutta aivan parina viime vuonna olen törmännyt häneen tiheään tehdessäni tutkimusta hänen aikalaisistaan helsinkiläisessä ystäväpiirissä. Suomalaiset sivistyneistöpiirit olivat pienet ja kaikki tunsivat likipitäen toisensa, ainakin maineelta. Koska parhaillaan teen osatutkimusta ystäväpiirin esoterisuudesta, törmään tuon tuostakin Canthiin. Olen mukana huikean kiinnostavassa, dosentti Maarit Leskelä-Kärjen vetämässä tutkimushankkeessa ”Uudet etsijät: esoteerisuus ja uskonnollisuuden murros suomalaisen sivistyneistön parissa 1880-luvulta 1930-luvulle”, jossa tarkastellaan monitieteisesti edellisen vuosisadan vaihteen sivistyneistön – ja etenkin taiteilijoiden – esoteerisuutta. Ilmiö oli niin voimakas, että se näkyi kaikilla elämänalueilla ja vaikutti yhteiskunnallisesti hyvin merkittävällä tavalla – tämän merkityksen haluamme hankkeessa nostaa esiin ja myös ottaa vakavasti.

Yksi suomalaisen sivistyneistön esoteerisuuteen liittyvän etsinnän johtotähdistä oli Minna Canth. Hän oli lukemattomien aikalaistensa tavoin kiinnostunut spiritualismista, joka oli syntynyt uskonnollisena liikkeenä Yhdysvalloissa muutama vuosikymmen aikaisemmin ja jonka muotoutumista – samoin kuin myös teosofian – suomalainen sanomalehdistö seurasi myös paikan päällä Euroopassa ahkerasti.

Canthin spiritualistinen kiinnostus kulminoitui monella tapaa vuoteen 1894, jolloin hän julkaisi teemasta mielestäni hyvin tärkeän, hänen omaa suhdettaan spiritualismiin valottavan artikkelin ”Nykyaikainen spiritismi”. Siinä hän katsoi aikalaisilleen tyypilliseen tapaan ”spiritismin” ponnistavan siitä onttoudesta, jonka materialismi oli synnyttänyt. Kun elettiin vailla uskoa korkeampaan ja pelkän järjen valossa, seurasi hänen mukaansa “ammottava tyhjyys ja surkea epätoivo [–] Kun aineellisuuden valta oli korkeimmillaan, alkoi henkisen elämän tarve käydä kipeätä kipeämmäksi.” (”Nykyaikainen spiritismi”, 35–6)

Minna Canthia esoteerinen etsintä motivoi jo varhain, hän oli yksi suomalaisia edelläkävijöitä. Hän seurasi tarkoin sanomalehtien uutisointia tapahtumista, selostuksia spiritualististen tapahtumia tieteellisistä tutkimuksesta ja perehtyi itämaisiin uskontoihin ja teosofiaan. Tietenkin hän kävi myös keskustelua muiden kanssa. Hän oli siis tyypillinen aikansa sivistyneistön edustaja. ”Spiritistiset” istunnot, jotka oli toki silloinkin ja etenkin nyt helppo kuitata silkaksi viihteeksi, olivat Canthille paljon enemmän kuin hupia. Hän oli aidosti kiinnostunut ilmiöistä ja suhtautui niihin suurella uteliaisuudella, joskaan ei suinkaan kritiikittömästi.

Kuten Minna Maijala huomioi Canth-elämäkerrassaan (135–6), Canth kirjoitti aiheesta myös huvinäytelmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki Kanttilassa oikeasti pidetyt istunnot olisivat olleet pelkkää kortinpeluuseen verrattavaa viihdettä. Kun lukee Canthin artikkelin, vahvistuu käsitys, että hän oli liikkeellä aidolla kiinnostuksella ja etsinnällä myös spiritualismin suhteen, ei vain itämaisten uskontojen tai teosofian.

Meille tutkijoille on läpi monien viime vuosikymmenten ollut vaikeaa ottaa spiritualismin kaltaisia ilmiöitä todesta tai edes hyväksyä niitä tutkimuskohteina. Olemme helposti heittäneet syrjään tutkimuskohteidemme siihen suuntaan piirtyvät intressit epärelevantteina, ihmistä määrittämättöminä hairahduksina, noloina juttuina. 1800-luvun lopun näkökulmasta Minna Canth oli kuitenkin aivan asiallisella asialla. Eihän oltu mitenkään toteen näytetty, miten maailma oikein rakentui – eikä niin ole tehty vieläkään – ja asiaa selvittivät monet merkittävät tieteilijät.

Tämä antoi lisäpontta myös maallikkojen rohkaistua ottamaan asioista selvää. Kirjakaupat pursusivat esoteerista kirjallisuutta ja Ruotsista oli helppo tilata sitä lisää, jos omat valikoimat oli loppuunkaluttu. Lisäksi, eikä lainkaan vähäisenä osatekijänä, esoteerisuus ja myös okkultismi tarjosi uudenlaista, aidoksi koettua uskonnollista lohtua etsijöille. Vuosisadan vaihteen lähestyessä tiedostettiin erityisen kirkkaasti, että elettiin uuden kynnyksellä. Oltiin kyllästyneitä, Canthin Päivälehdessä joulun alla 1894 käyttämää muotoilua lainatakseni, ‘dekadanssiin’. Siitä etsintä.

Utelias mieli oli löytävä. Minna Canthilla oli antaa ohje etsintätyöhön: ”Näistä kaikista emme nykyaikana voi päättää vielä mitään, vaan täytyy meidän jättää ne tulevaisuuden ratkaistaviksi. Onhan monta etevää tiedemiestä jo ruvennut suurella innolla tutkimaan spiritistisiä ilmiöitä, epäilemättä he piankin tulevan luomaan niihin enemmän selvyyttä. Meidän on ainoastaan varominen, ettemme joudu ortodoksien kahleisiin, ei tieteellisen enemmän kuin uskonnollisenkaan, vaan harrastaisimme vapaata, rehellistä tutkimusta, muistaen, ettei ihmisellisen kehityksen lopullista astetta vielä likimainkaan ole saavutettu.” (51)

Minna Canth: ”Nykyajan spiritismi”. Itä-Rajalta. Käkisalmen 600-juhlan muisto. Käkisalmi 1894, 35–51.

Lisää luettavaa:

Antti Harmainen: “Kaikki voin kestää, voin elää, jos tiedän että hänet kerran vielä tapaan”. Spiritualismi ja teosofia sivistyneistön surutyön välineinä 1880-luvun lopulla. Historiallinen aikakauskirja 4/2014, 381–392.

Antti Harmainen: Kuinka lemmen tulta hallitaan? J. H. Erkko, sukupuoli ja uskonto 1800-luvun lopulla. Sukupuolentutkimus 1/2014, 20–30.

Minna Maijala: h. Helsinki: Otava 2014.

 

Mainokset

Mitä professori tekee?

Viime aikoina kaiken maailman dosentit ovat saaneet pääministeritasolta asti halveksuntaa kriittisyydestään ja oppineisuudestaan. Halveksunta viittaa tietämättömyyteen yliopistomaailman asioista. Viime vuosina ja varsinkin tultuani nimitetyksi professoriksi minulta on usea rohjennut kysyä, mitä professuuri oikein tarkoittaa ja vielä useammin, mitä professori oikein tekee. Jotta verovaroin rahoitettu työmme ei jäisi salatieteeksi, haluan valottaa professuurin sisältöjä.

Aloitan nyt professorin työ -kategorian alla sarjan professorin töistä. Tässä jutussa kerron professuurin perusasiat ja jatkossa, tämän lupaan, käyn läpi professuuriin kuuluvia eri tehtäväalueita yksityiskohtaisemmin. Teen seuraavaksi selkoa yliopistollisista titteleistä vähän laajemminkin.

Professorin tehtävä on yhtä vanha kuin yliopistojärjestelmämme, pian tuhatvuotinen, mutta korkean opetuksen antamisen tehtävät totta kai ovat paljon vanhempia. Joka tapauksessa meidän keskiajalla syntyneessä yliopistolaitoksessamme perusasiat ovat muuttuneet vain vähän ja niinpä ne ovatkin pitkälle yleistettävissä. Tästä syystä kollegani niin Buenos Airesissa kuin Moskovassakin tekevät pitkälti samanlaisia töitä kuin minä ja kun tapaamme, jaamme samanlaiset ilot ja huolet. Joskus ajattelen, että kollegani 1200-luvulla teki aivan samaa työtä kuin minä – vain sillä erotuksella, että hän opetti kotonaan, meillä taas on todella hienot yliopiston tilat. No, toki yksityiskohdissa on tapahtunut paljonkin muutoksia – esimerkiksi se, että palkka tulee yliopistolta eikä opiskelijoilta ja että nykyisin pidettäisiin tieteellisesti epäeettisenä vanhaa käytäntöä, jossa gradut ja väitöskirjat olivat professoreiden kirjoittamia, eivät maisteri- ja tohtorikokelaidensa. Nykyisin toki pidetään epäeettisenä myös käytäntöä, jossa nämä kokelaat kirjoittavat professoriensa tutkimukset.

Professori on yliopiston opetustehtävien hierarkiassa korkeimmalla. Yleensä professorin tehtävä mielletäänkin yhteiskunnassa korkea-arvoiseksi. Muita opetustehtävänimikkeitä nykysuomalaisessa yliopistossa ovat muun muassa yliopistonlehtori ja yliopistonopettaja. Yliopistonlehtorit ovat väitelleitä tohtoreita, usein dosenttejakin, kun taas yliopistonopettajan tehtävä edellyttää ylempää korkeakoulututkintoa eli maisterin tutkintoa. Yliopistonlehtori ja yliopistonopettaja ovat uusia nimikkeitä. Itse olen toiminut jo yli neljännesvuosisadan ylittäneellä yliopistourallani monilla nimikkeillä, joita ei enää lainkaan käytetä uusia tehtäviä täytettäessä: olen ollut päätoiminen tuntiopettaja, assistentti ja hoitanut lehtorin ja yliassistentin tehtäviä. ”Hoitaminen” tarkoitti sijaisuutta, ”oleminen” tehtävään nimittämistä. Nyt tuo raja on hämärtynyt, sillä tämän päivän yliopistossa olemme kaikki työsopimussuhteisia. Ennen oli virkasuhteita, mutta yliopistot yksityistettiin muutama vuosi sitten.

Mainittakoon, että nykyisin dosentuuri on arvo. Sen voi saada hakemuksesta arviointiprosessin läpikäymällä opetuksessa ja tutkimuksessa ansioitunut tohtori. Itse olen ollut kulttuurihistorian dosentti vuodesta 2003. Tyypillisesti professuureja hakevat ovatkin dosentteja. Dosentin arvo voi olla useammastakin yliopistosta. Dosentin arvoa ja yliopistollista tehtävänimikettä käytetään usein yhdessä: näin ollen yliopistossa työskentelevä voi tulla esitellyksi: Tuija Tutkija, FT, dos., yliopistonlehtori. Professorit esitellään meillä yleensä pelkästään professoreina, koska tämä titteli ”ylittää” muut ja koska he oletusarvoisesti ovat joka tapauksessa väitelleitä ja kuten sanoin aika tavallisesti myös dosentteja. Saksassa, jossa tohtorintutkinto on erityisen himoittu meriitti, se titteli kulkee mukana aina kuin osana nimeä. Siellä olenkin Frau Professor Doctor Kaartinen.

Professoruuriin kuuluvat tehtäväalat pelkistetysti:

Tehtävä 1. Professori vastaa korkeimmasta opetuksesta.

Tehtävä 2. Professori tekee ja johtaa tutkimusta.

Tehtävä 3. Professori vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

Yliopistojen koko toiminta tähtää näihin kolmeen: opetukseen, tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Niitä ei voi kokonaan erottaa toisistaan, ei ole koskaan voinut. Opetus ja tutkimus ovat aina yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja yliopistollisen – siis valtakunnassa korkeimman – opetuksen on perustuttava tutkimukseen. Juuri tässä viimeksi mainitussa edellytyksessä, yliopistolaitoksen ytimessä, piilee tämän päivän yliopistolaisten suurin huoli: miten taata vaatimuksen toteutuminen, jos politiikka ei muuta kiireesti suuntaansa. Jo nyt yliopistossa opettavat tyypillisesti joutuvat kantamaan tutkimusvelvoitteensa vapaa-ajallaan, kun työaika riittää vain opetuksen ja hallinnon hoitamiseen. Jätän Sinut lukijani miettimään, miksei listassa ole mainittu tuota aikaa vievää hallintoa!

Syvänmeren salaisuudet

Nyt tiedetään, että ihmisen äänet kantautuvat Mariaanien haudan pohjalle. Viimeinen maapallon hiljaisena sopukkana pidetty, mielikuvitusta kiehtova syvyys on sittenkin täynnä ääniä, mistä on uutisoitu kansainvälisesti viime päivinä.

Valtamerten syvyyksien äänet ja äänettömyys ovat kiinnostaneet ihmisiä jo pitkään. Vielä pitempään on oletettu, että pinnan alla on äänetöntä; olikin melkoinen prosessi, että hiljaisuuden muuri saatiin murrettua.

Tätä 1800-luvulla käytyä keskustelua valtamerten pinnanlaisesta hiljaisuudesta ja äänten mahdollisuudesta syvyyksissä on tutkinut kulttuurihistorioitsija Otto Latva. Hän on käynyt läpi Atlantin molemmin puolin kirjoitettua aineistoa – mukana on niin kirjailijoiden, tiedemiestenkin kuin tutkimusmatkailjoiden kirjoituksia. Jules Verne ja hänen kapteeni Nemonsa on varmasti kaikille tuttu, mutta Latvan aineisto osoittaa, miten paljon ja laveasti syvyydet kiehtoivat.

Vaikka meille, jotka nykypäivän teknologian avulla sukellamme, on itsestään selvää, että syvälläkin kuuluvat pinnalta kantautuvat äänet kirkkaina ja joskus uhkaavinakin, tämä ei ollut suinkaan selvää sata vuotta sitten. Ensin piti ylipäänsä hyväksyä se, että syvyyksissä on elämää. Tämän käsityksen muuttivat merikaapelit, jotka syvyyksistä ylös nostettaessa olivatkin eläväisten peitossa. Toisaalta olisikin kohtuutonta odottaa, että syvyyksiä olisi paremmin ymmärretty, kun näiden päivien uutinen Mariaanien haudan äänimaisemasta on nimenomaan uutinen.

Otto Latvan mainio artikkeli on luettavissa ja koko teos, toimittamani Hiljaisuuden kulttuurihistoria, vapaasti ladattavissa täällä. Jos haluat lukea mieluummin painettuna kirjana, teos on parilla klikkauksella tilattavissa täältä. Lukuiloa kirjamme parissa!