Tärkeää luettavaa: Suomalaiset fasistit

 

Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teos Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016) on erittäin tärkeä ja painava puheenvuoro. Sanoisin sen – viimeinkin! – legitimoivan fasismi ja fasisti-sanojen käytön suomenkielisessä keskustelussa, kun fasismi määrittyy nyt tässä teoksessa selkeästi väkivallan hyväksyväksi kansallismielisyydeksi. Teos tekee lopun kainostelulle sanojen käytössä ja osoittaa myös hyvin, miksi tämä kainostelu on vaarallista: sehän antaa fasistiselle toiminnalle ja ajattelulle hyväksynnän. Aivan samoin kuin IKL:n, Lapuan liikkeen ja Vapaussodan Rintamamiesten Liiton, Lotta Svärdin jne. jne. fasismia vähäteltiin (ja tarkoitushakuisesti ne vähättelivät sitä itse) niiden aktiiviaikana ja sotien jälkeen, myös tämän hetken fasististen liikehdinnän vaaroja vähätellään, jos ei sitä sellaiseksi kutsuta. Fasistisia elementtejä lymyää tänä päivänä myös aivan lähellä vallan ydintä; tämä pitää tunnustaa ja lakata kainostelemasta. Nimeämisen politiikka on äärimmäisen tärkeää.

Teos muistuttaa, että vaikenemalla hyväksymme:

”Kun Gabriele D’Annunzio 1900-luvun alussa saarnasi vihaa ja väkivaltaa, se oli mahdollista, koska riittävän laaja joukko hänen aikalaisiaan ei huutanut häntä hiljaiseksi. Kun Kyösti Wilkuna kannusti vuodattamaan verta ja osallistui sisällissodassa puhdistuksiin milloin ampujana, milloin katsojana, se oli mahdollista vain koska riittävän suuri osa ympäröivästä yhteiskunnasta hyväksyi hänen toimintansa. D’Annunzion ja Wilkunan osana olisi muussa tapauksessa ollut paheksunta ja marginalisoituminen; nyt molemmista tuli valtavirtaa.” (s. 465)

Tämä on elämääkin tärkeämpi huomio.

Suomalaiset fasistit osoittaa ihailtavan selvin sanoin, millaisilla logiikoilla ja jopa mekanismeilla fasismi toimii ja mikä tärkeintä, saa toimia. Historiantutkijana minulle tärkein on teoksen ansiokkaassa loppuluvussa tämä kohta:

“…suomalaisen kansallismielisen radikalismin historia on kerrottava; se olisi pitänyt kertoa jo aikaa siten. Kertomatta jäämiseen ei ole muita syitä kuin johtavien historiantutkijoiden ohjailema historiapolitiikka, jossa fasismi kuvattiin pelkäksi historian oikuksi, ja harvat vastavirtaan kulkeneet tutkimukset mitätöitiin tapahtumien ylitulkintana. Kun suomalainen kansallismielinen radikalismi tutkimuksessa asetetaan vasten omaa aikaansa, ja kun se suhteutetaan eurooppalaisen fasismin historiaan, puheet ‘radikalismista vain ääri-isänmaallisuutena’ osoittautuvat ontoiksi, fasismin suomalaista historiaa tuntemattomien ja ymmärtämättömien puheeksi.” (s. 459)

On tosiasia, että historiantutkimuksella on valtava merkitys. Se muokkaa käsityksiämme menneestä ja sitä kautta väistämättä itsestämme. Tämän vuoksi fasismin vähättely tutkimuksessa on vaarallista. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen ”paljastusteko” on siksi erityisen tärkeä, eikä tätä tekoa kannata vähätellä meidän historian ammattilaistenkaan vain siksi, että ”kyllä me nämä kosolat tiedämme”. Samasta syystä, historian tuntemuksen merkityksestä, kumpuaa kauhuni kaavailtujen opetussuunnitelmauudistusten ja koulutusleikkausten edessä. Mitä ihmettä yhteiskunnallemme tapahtuu seuraavina kymmeninä vuosina, jos nuoriso ei enää opi historiasta juuri mitään? Tai jos historian kirjoittaminen vähenee?

Suomalaiset fasistit on kauttaaltaan hyvällä tavalla erityisen vetävää luettavaa. Useasta tekijästä huolimatta tyyli on täysin yhtenäinen ja jouheva – oletan Silvennoisen toimitustyön jäljen näkyvän tässä voimakkaasti. Teosta lukee kuin parastakin romaania, niin vauhdikas se on, ja sitä voin suositella aivan kaikille. Niin kutkuttava teos oli, että minua jaksoi jäädä monikin pikkuasia uteluttamaan: Miten hienot tapahtumakuvaukset, tupakansavuiset huoneet, täydet tuhkakupit ja ravintola-illat, ovat rakentuneet? Ovatko ne mielikuvitusta vai perustuvatko alkuperäislähteisiin? Huomio kiinnittyy myös monien tutkimuksen kohteena olevien sukunimiin: Onkohan kukaan tutkinut suomalaisten fasistien sukunimipolitiikkaa? Ällistyttävän sotaisia ja heimoaatteellisia nimiä heistä monella oli; niistä lukisin mieluusti lisää.

Teos on jo nyt hyvin mittava, joten lisää asiaa siltä olisi kohtuutonta vaatia. Suoraan on sanottava, että tätä teosta olisin oitis valmis lukemaan lisää toisen mokoman, niin hyvä, pysäyttävä ja karmiva lukukokemus oli. Ja tämä siitä huolimatta, että teema on jonkin verran tullut tutuksi jo ennen. Ehkä joskus saammekin lisää samanlaista luettavaa, vaikkapa sellaisen kokonaisuuden, jossa fokus olisi fasistinaisissa. Nimeltä mainittuja naisia on tässä valtavan määrän nimiä kainostelematta esiin nostavassa teoksessa vain parisenkymmentä. Heistä oikeastaan vain Hilja Riipinen, kokoomuksesta IKL:oon loikannut kansanedustaja, lapuanliikeläinen ja mm. Lotta Svärdin johtorenkaaseen kuulunut aktivisti, saa vähän laajempaa tarkastelua osakseen. Vaikka naiset merkittävien fasististen liikkeiden johtoasemissa eivät olleetkaan, heidän toiminnastaan olisi vielä paljon kirjoitettavaa. Ehkä joku tarttuu tai on jo tarttunut haasteeseen?

 

 

 

Etsijä: Minna Canth

Minna Canth tarjoaa jokaiselle päivälle jotakin. Luen häntä kaunokirjailijana säännöllisesti, mutta aivan parina viime vuonna olen törmännyt häneen tiheään tehdessäni tutkimusta hänen aikalaisistaan helsinkiläisessä ystäväpiirissä. Suomalaiset sivistyneistöpiirit olivat pienet ja kaikki tunsivat likipitäen toisensa, ainakin maineelta. Koska parhaillaan teen osatutkimusta ystäväpiirin esoterisuudesta, törmään tuon tuostakin Canthiin. Olen mukana huikean kiinnostavassa, dosentti Maarit Leskelä-Kärjen vetämässä tutkimushankkeessa ”Uudet etsijät: esoteerisuus ja uskonnollisuuden murros suomalaisen sivistyneistön parissa 1880-luvulta 1930-luvulle”, jossa tarkastellaan monitieteisesti edellisen vuosisadan vaihteen sivistyneistön – ja etenkin taiteilijoiden – esoteerisuutta. Ilmiö oli niin voimakas, että se näkyi kaikilla elämänalueilla ja vaikutti yhteiskunnallisesti hyvin merkittävällä tavalla – tämän merkityksen haluamme hankkeessa nostaa esiin ja myös ottaa vakavasti.

Yksi suomalaisen sivistyneistön esoteerisuuteen liittyvän etsinnän johtotähdistä oli Minna Canth. Hän oli lukemattomien aikalaistensa tavoin kiinnostunut spiritualismista, joka oli syntynyt uskonnollisena liikkeenä Yhdysvalloissa muutama vuosikymmen aikaisemmin ja jonka muotoutumista – samoin kuin myös teosofian – suomalainen sanomalehdistö seurasi myös paikan päällä Euroopassa ahkerasti.

Canthin spiritualistinen kiinnostus kulminoitui monella tapaa vuoteen 1894, jolloin hän julkaisi teemasta mielestäni hyvin tärkeän, hänen omaa suhdettaan spiritualismiin valottavan artikkelin ”Nykyaikainen spiritismi”. Siinä hän katsoi aikalaisilleen tyypilliseen tapaan ”spiritismin” ponnistavan siitä onttoudesta, jonka materialismi oli synnyttänyt. Kun elettiin vailla uskoa korkeampaan ja pelkän järjen valossa, seurasi hänen mukaansa “ammottava tyhjyys ja surkea epätoivo [–] Kun aineellisuuden valta oli korkeimmillaan, alkoi henkisen elämän tarve käydä kipeätä kipeämmäksi.” (”Nykyaikainen spiritismi”, 35–6)

Minna Canthia esoteerinen etsintä motivoi jo varhain, hän oli yksi suomalaisia edelläkävijöitä. Hän seurasi tarkoin sanomalehtien uutisointia tapahtumista, selostuksia spiritualististen tapahtumia tieteellisistä tutkimuksesta ja perehtyi itämaisiin uskontoihin ja teosofiaan. Tietenkin hän kävi myös keskustelua muiden kanssa. Hän oli siis tyypillinen aikansa sivistyneistön edustaja. ”Spiritistiset” istunnot, jotka oli toki silloinkin ja etenkin nyt helppo kuitata silkaksi viihteeksi, olivat Canthille paljon enemmän kuin hupia. Hän oli aidosti kiinnostunut ilmiöistä ja suhtautui niihin suurella uteliaisuudella, joskaan ei suinkaan kritiikittömästi.

Kuten Minna Maijala huomioi Canth-elämäkerrassaan (135–6), Canth kirjoitti aiheesta myös huvinäytelmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki Kanttilassa oikeasti pidetyt istunnot olisivat olleet pelkkää kortinpeluuseen verrattavaa viihdettä. Kun lukee Canthin artikkelin, vahvistuu käsitys, että hän oli liikkeellä aidolla kiinnostuksella ja etsinnällä myös spiritualismin suhteen, ei vain itämaisten uskontojen tai teosofian.

Meille tutkijoille on läpi monien viime vuosikymmenten ollut vaikeaa ottaa spiritualismin kaltaisia ilmiöitä todesta tai edes hyväksyä niitä tutkimuskohteina. Olemme helposti heittäneet syrjään tutkimuskohteidemme siihen suuntaan piirtyvät intressit epärelevantteina, ihmistä määrittämättöminä hairahduksina, noloina juttuina. 1800-luvun lopun näkökulmasta Minna Canth oli kuitenkin aivan asiallisella asialla. Eihän oltu mitenkään toteen näytetty, miten maailma oikein rakentui – eikä niin ole tehty vieläkään – ja asiaa selvittivät monet merkittävät tieteilijät.

Tämä antoi lisäpontta myös maallikkojen rohkaistua ottamaan asioista selvää. Kirjakaupat pursusivat esoteerista kirjallisuutta ja Ruotsista oli helppo tilata sitä lisää, jos omat valikoimat oli loppuunkaluttu. Lisäksi, eikä lainkaan vähäisenä osatekijänä, esoteerisuus ja myös okkultismi tarjosi uudenlaista, aidoksi koettua uskonnollista lohtua etsijöille. Vuosisadan vaihteen lähestyessä tiedostettiin erityisen kirkkaasti, että elettiin uuden kynnyksellä. Oltiin kyllästyneitä, Canthin Päivälehdessä joulun alla 1894 käyttämää muotoilua lainatakseni, ‘dekadanssiin’. Siitä etsintä.

Utelias mieli oli löytävä. Minna Canthilla oli antaa ohje etsintätyöhön: ”Näistä kaikista emme nykyaikana voi päättää vielä mitään, vaan täytyy meidän jättää ne tulevaisuuden ratkaistaviksi. Onhan monta etevää tiedemiestä jo ruvennut suurella innolla tutkimaan spiritistisiä ilmiöitä, epäilemättä he piankin tulevan luomaan niihin enemmän selvyyttä. Meidän on ainoastaan varominen, ettemme joudu ortodoksien kahleisiin, ei tieteellisen enemmän kuin uskonnollisenkaan, vaan harrastaisimme vapaata, rehellistä tutkimusta, muistaen, ettei ihmisellisen kehityksen lopullista astetta vielä likimainkaan ole saavutettu.” (51)

Minna Canth: ”Nykyajan spiritismi”. Itä-Rajalta. Käkisalmen 600-juhlan muisto. Käkisalmi 1894, 35–51.

Lisää luettavaa:

Antti Harmainen: “Kaikki voin kestää, voin elää, jos tiedän että hänet kerran vielä tapaan”. Spiritualismi ja teosofia sivistyneistön surutyön välineinä 1880-luvun lopulla. Historiallinen aikakauskirja 4/2014, 381–392.

Antti Harmainen: Kuinka lemmen tulta hallitaan? J. H. Erkko, sukupuoli ja uskonto 1800-luvun lopulla. Sukupuolentutkimus 1/2014, 20–30.

Minna Maijala: h. Helsinki: Otava 2014.

 

Mitä professori tekee?

Viime aikoina kaiken maailman dosentit ovat saaneet pääministeritasolta asti halveksuntaa kriittisyydestään ja oppineisuudestaan. Halveksunta viittaa tietämättömyyteen yliopistomaailman asioista. Viime vuosina ja varsinkin tultuani nimitetyksi professoriksi minulta on usea rohjennut kysyä, mitä professuuri oikein tarkoittaa ja vielä useammin, mitä professori oikein tekee. Jotta verovaroin rahoitettu työmme ei jäisi salatieteeksi, haluan valottaa professuurin sisältöjä.

Aloitan nyt professorin työ -kategorian alla sarjan professorin töistä. Tässä jutussa kerron professuurin perusasiat ja jatkossa, tämän lupaan, käyn läpi professuuriin kuuluvia eri tehtäväalueita yksityiskohtaisemmin. Teen seuraavaksi selkoa yliopistollisista titteleistä vähän laajemminkin.

Professorin tehtävä on yhtä vanha kuin yliopistojärjestelmämme, pian tuhatvuotinen, mutta korkean opetuksen antamisen tehtävät totta kai ovat paljon vanhempia. Joka tapauksessa meidän keskiajalla syntyneessä yliopistolaitoksessamme perusasiat ovat muuttuneet vain vähän ja niinpä ne ovatkin pitkälle yleistettävissä. Tästä syystä kollegani niin Buenos Airesissa kuin Moskovassakin tekevät pitkälti samanlaisia töitä kuin minä ja kun tapaamme, jaamme samanlaiset ilot ja huolet. Joskus ajattelen, että kollegani 1200-luvulla teki aivan samaa työtä kuin minä – vain sillä erotuksella, että hän opetti kotonaan, meillä taas on todella hienot yliopiston tilat. No, toki yksityiskohdissa on tapahtunut paljonkin muutoksia – esimerkiksi se, että palkka tulee yliopistolta eikä opiskelijoilta ja että nykyisin pidettäisiin tieteellisesti epäeettisenä vanhaa käytäntöä, jossa gradut ja väitöskirjat olivat professoreiden kirjoittamia, eivät maisteri- ja tohtorikokelaidensa. Nykyisin toki pidetään epäeettisenä myös käytäntöä, jossa nämä kokelaat kirjoittavat professoriensa tutkimukset.

Professori on yliopiston opetustehtävien hierarkiassa korkeimmalla. Yleensä professorin tehtävä mielletäänkin yhteiskunnassa korkea-arvoiseksi. Muita opetustehtävänimikkeitä nykysuomalaisessa yliopistossa ovat muun muassa yliopistonlehtori ja yliopistonopettaja. Yliopistonlehtorit ovat väitelleitä tohtoreita, usein dosenttejakin, kun taas yliopistonopettajan tehtävä edellyttää ylempää korkeakoulututkintoa eli maisterin tutkintoa. Yliopistonlehtori ja yliopistonopettaja ovat uusia nimikkeitä. Itse olen toiminut jo yli neljännesvuosisadan ylittäneellä yliopistourallani monilla nimikkeillä, joita ei enää lainkaan käytetä uusia tehtäviä täytettäessä: olen ollut päätoiminen tuntiopettaja, assistentti ja hoitanut lehtorin ja yliassistentin tehtäviä. ”Hoitaminen” tarkoitti sijaisuutta, ”oleminen” tehtävään nimittämistä. Nyt tuo raja on hämärtynyt, sillä tämän päivän yliopistossa olemme kaikki työsopimussuhteisia. Ennen oli virkasuhteita, mutta yliopistot yksityistettiin muutama vuosi sitten.

Mainittakoon, että nykyisin dosentuuri on arvo. Sen voi saada hakemuksesta arviointiprosessin läpikäymällä opetuksessa ja tutkimuksessa ansioitunut tohtori. Itse olen ollut kulttuurihistorian dosentti vuodesta 2003. Tyypillisesti professuureja hakevat ovatkin dosentteja. Dosentin arvo voi olla useammastakin yliopistosta. Dosentin arvoa ja yliopistollista tehtävänimikettä käytetään usein yhdessä: näin ollen yliopistossa työskentelevä voi tulla esitellyksi: Tuija Tutkija, FT, dos., yliopistonlehtori. Professorit esitellään meillä yleensä pelkästään professoreina, koska tämä titteli ”ylittää” muut ja koska he oletusarvoisesti ovat joka tapauksessa väitelleitä ja kuten sanoin aika tavallisesti myös dosentteja. Saksassa, jossa tohtorintutkinto on erityisen himoittu meriitti, se titteli kulkee mukana aina kuin osana nimeä. Siellä olenkin Frau Professor Doctor Kaartinen.

Professoruuriin kuuluvat tehtäväalat pelkistetysti:

Tehtävä 1. Professori vastaa korkeimmasta opetuksesta.

Tehtävä 2. Professori tekee ja johtaa tutkimusta.

Tehtävä 3. Professori vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

Yliopistojen koko toiminta tähtää näihin kolmeen: opetukseen, tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Niitä ei voi kokonaan erottaa toisistaan, ei ole koskaan voinut. Opetus ja tutkimus ovat aina yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja yliopistollisen – siis valtakunnassa korkeimman – opetuksen on perustuttava tutkimukseen. Juuri tässä viimeksi mainitussa edellytyksessä, yliopistolaitoksen ytimessä, piilee tämän päivän yliopistolaisten suurin huoli: miten taata vaatimuksen toteutuminen, jos politiikka ei muuta kiireesti suuntaansa. Jo nyt yliopistossa opettavat tyypillisesti joutuvat kantamaan tutkimusvelvoitteensa vapaa-ajallaan, kun työaika riittää vain opetuksen ja hallinnon hoitamiseen. Jätän Sinut lukijani miettimään, miksei listassa ole mainittu tuota aikaa vievää hallintoa!

Syvänmeren salaisuudet

Nyt tiedetään, että ihmisen äänet kantautuvat Mariaanien haudan pohjalle. Viimeinen maapallon hiljaisena sopukkana pidetty, mielikuvitusta kiehtova syvyys on sittenkin täynnä ääniä, mistä on uutisoitu kansainvälisesti viime päivinä.

Valtamerten syvyyksien äänet ja äänettömyys ovat kiinnostaneet ihmisiä jo pitkään. Vielä pitempään on oletettu, että pinnan alla on äänetöntä; olikin melkoinen prosessi, että hiljaisuuden muuri saatiin murrettua.

Tätä 1800-luvulla käytyä keskustelua valtamerten pinnanlaisesta hiljaisuudesta ja äänten mahdollisuudesta syvyyksissä on tutkinut kulttuurihistorioitsija Otto Latva. Hän on käynyt läpi Atlantin molemmin puolin kirjoitettua aineistoa – mukana on niin kirjailijoiden, tiedemiestenkin kuin tutkimusmatkailjoiden kirjoituksia. Jules Verne ja hänen kapteeni Nemonsa on varmasti kaikille tuttu, mutta Latvan aineisto osoittaa, miten paljon ja laveasti syvyydet kiehtoivat.

Vaikka meille, jotka nykypäivän teknologian avulla sukellamme, on itsestään selvää, että syvälläkin kuuluvat pinnalta kantautuvat äänet kirkkaina ja joskus uhkaavinakin, tämä ei ollut suinkaan selvää sata vuotta sitten. Ensin piti ylipäänsä hyväksyä se, että syvyyksissä on elämää. Tämän käsityksen muuttivat merikaapelit, jotka syvyyksistä ylös nostettaessa olivatkin eläväisten peitossa. Toisaalta olisikin kohtuutonta odottaa, että syvyyksiä olisi paremmin ymmärretty, kun näiden päivien uutinen Mariaanien haudan äänimaisemasta on nimenomaan uutinen.

Otto Latvan mainio artikkeli on luettavissa ja koko teos, toimittamani Hiljaisuuden kulttuurihistoria, vapaasti ladattavissa täällä. Jos haluat lukea mieluummin painettuna kirjana, teos on parilla klikkauksella tilattavissa täältä. Lukuiloa kirjamme parissa!